Laulu onnesta

Laulu onnesta
  miehestä ja naisesta
   olohuoneesta
      ja nurkkalampusta
  kahdesta koirasta
siitä tavallisesta tarinasta
 kokonaisesta unelmasta
 elämästä oikeasta
jokaisesta haavasta
   hoidetusta
laulu onnesta
 sanat kertovat
meistä kahdesta

Tämä vartaloni

vihaan
 tätä vartaloani
jota olen rääkännyt, kiduttanut ja
         kuihduttanut
vuosikausia
inhonnot ja kantanut
   täynnä häpeää ja kauhua
    muutoksen pelkoa
  paikalleen jäämistä
tähän vartalooni
joka vielä kerran
  pettää minut
jolta en enää odota mitään
  jolta en enää pyydä mitään
jota en koskaan
   koskaan osannut rakastaa
sellaisena kun se on.

Rakastua

 Uskalsin
siinä hetkessä
askeleessa tyhjään
minua kannattelit

siinä hetkessä
 yhdessä henkäisyssä
minua kannattelit
 sinuun ihastuin

yhdessä hetkessä
epäilys tiessä
sinuun ihastuin
kovasti rakastuin

epäilys tiessä
askel tyhjään
kovasti rakastua
minä uskalsin



 

Oodi syksylle

Oi, sinä pimenevä aika
sienimetsien taika
ja lämmin,
         pitkähihainen paita

 sunnuntai sateinen
eteinen kurainen
minä rauhaa kaipaava
            ja uninen
melankoliaa lainaava
vaivaava, nuhainen ja räkäinen
likainen ja äkäinen

oih, sinä syksyinen
tunne omituinen
 joka vuotinen.

Salla

Kirjoittelin ystäväni Sallan polttareissa hänestä näin

Juostaan Tammen metsässä
helmat hulmuten
pellavapäinen tyttö
hyppää yli esteiden
ja kannustaa minua
kun nauru kiirii edelle
aina surujen jälkeen.

Mustasukkaisuus

Ihosi alle
kaiverran pieniä käytäviä
joihin vain minä mahdun
täytän sinut kokonaan
      itselläni
sisältä ja ulkoa
tarvitset minua.

Näkemättä mitään

Helpompi olla
näkemättä mitään
hyvää tai pahaa
yhtään mitään

näkemättä mitään
tuomitset minut
yhtään mitään
en tunne enää

tuomitset minut
minäkin sinut
en tunne enää
läheltäni ketään

läheltäni ketään
en ottaisi tähän kehään
 vain sinut
 kun kanssani tässä
kuitenkin kidut

Kumpi meistä

Kumpi meistä
luovutti ensin
astui pois päin
kun olisi pitänyt koskettaa


luovutti ensin
väisti katsetta
kun olisi pitänyt koskettaa
suudella kasvoja

väisti katsetta
lopulta kumpikin
suudella kasvoja
emme enää voinneet

lopulta kumpiki
astui pois päin
emme enää voinneet
toistemme olla

Pinnan alle

Kauniille ihmisille
  tapahtuu pahoja asioita
vetäjät pinnan alle
 painajaiset silmien takaa
eivät ole unta.

Peikon tanssi

Hän heittää kaiken päältään pois
   keimailee pehmeän vartalonsa kanssa

hiukset auringosta liekeissä
 niin kuin minäkin

   hänen silmissään viuhahtaa valta
kun hetki musertaa minut alleen

terassillani tanssiva peikko
  älä pidä minua pilkkanasi


Maanantain Wiisaissa tekstiin tuli sisällyttää sanat viuhahtaa, heittää, aurinko, peikko, musertava, pehmeä ja terassi.

Tunkeilija

Sinä senkin tunkeilija
 seuraa minua kaikkialle
pimeään ja valoon
kulje vierelläni

seuraa minua kaikkialle
 pakota eteenpäin
  kulje vierelläni
tee minusta rohkea

pakota eteenpäin
ota minut mukaan
tee minusta rohkea
naura ja itke kanssani

ota minut mukaan
pimeään ja valoon
naura ja itke kanssani
sinä rakas tunteilijani.


Kirjoitin tämän Annikalle, mutta teitä on enemmänkin. Te rakkaat tunkeilijani, en olisi mitään ilman teitä. Vaatii hirmuista rohkeutta "tunkeutua" toisen elämään silloin kun tämä sulkee kaiken pois, vaatii hirmuista rohkeutta kohdata toinen sellaisena kun tämä on. Kiitos siitä <3 .="" br="">

Pelko

Se syntyi meille noin kaksi vuotta sitten ja oli oikein odotettu ja toivottu. Luulin pitkään, ettei sitä tule koskaan, tosin nyt tyytyisin siihen vaihtoehtoon mielelläni. Ensihetket sen kanssa olivat aurinkoisia, täynnä tulevaisuuden suunnitelmia, toivoa ja tietenkin toimeenpanoa, meidän kahden yhteisiä hetkiä, sitä se varsinkin oli. Me, parisuhteemme, voi paremmen kuin koskaan.

Se ei kuitenkaan ymmärtänyt vaihtaa muotoaan, se ei ymmärtänyt että sen pitää muuttua, jatkaa eteenpäin. Se vain paisui paisumistaan. Se alkoi roikkua minun mukanani joka paikassa, niin että sen näkivät jo kaikki muutkin. Aluksi yritin piilotella sitä, mutta se kasvoi ja ruokki itse itseään, eikä suostunut pienenemään tai hiljenemään. Hiljenemään, voi kuinka toivonkaan sitä nykyään, sen hiljenemistä.

Sen kaunis pieni kuiskaus oli aluksi ihaninta ääntä mitä saatoin kuulla, se hiveli sävelillään korviani ja sai minut lähes leijailemaan ilmassa. Sitten ääni muuttui, se muuttui vaativammaksi, se voimistui, siitä tuli kovempi ja epätoivoisempi. Epätoivo. Epätoivo viritti sen niin katkeralle taajuudelle että se meinasi rikkoa minut. Sen huutaessa itseään ilmoille se peitti välillä alleen kaiken muun. Nyt se kiljuu, huutaa ja roikkuu minussa kiinni olematta hetkeääkään hiljaa. Kuinka kaipaankaan aikaa ennen kuin kuulin edes sen kiuskauksen.

Nyt se asuu meillä pysyvästi, kulkee mukanani kaikkialle, käy töissä minun kanssani, nukkuu vierelläni, meidän kahden välissä ja kyläilee kavereillani kutsumattomana vieraana. Alkuun se jäi kotiin kun olin tarpeeksi päättäväinen sitä kohtaan, mutta nyt se on niin kasvanut minuun kiinni, että en pääse siitä irti. Se on paisunut sellaisiin mittoihin, etten välillä pysty näkemään mitään muuta. En, vaikka laittaisin silmät visusti kiinni, se on siinä ja täyttää kaiken

Yritin aikani tosissani häätää sitä pois. Yritin estää sitä kasvamasta, olemaan olemasta, vähättelin sitä ja sulloin sen pois näkyviltä. Yritin haudata sen kokonaan, kieltää sellaisen olemassa olon kokonaan. Se ei kuitenkaan toiminut, se löysi uskollisen palvelijan tavoin luoksen aina uudestaan, ollen jokaisella kerralla vain innokkaampi ja äänekkäämpi.

Siitä seurasi toimeliaisuus. Koska se ei suostunut häviämään hyvällä, hypin vaikka päälläni jotta se muuttaisi edes muotoaan. Jos se kiljui minulle, kiljuin sen mukana vielä kovempaa, itselleni tietenkin.Yhdessä huusimme asiamme julki kaikille, tutuille ja tuntemattomille. Ravasin sen kanssa asiantuntijalta toiselle saadakseni asian muuttumaan. Astuin sen kanssa ylpeästi kaapista, puristin sen kättä oikein lujasti ja yhdessä rinta rottingilla kuulutimme asian koko maailmalle!

Ylpeänä esitin vahvaa ja julistin, että tämä on haaste ja minä kyllä kestän sen, selviän siitä! Katsokaa kuinka suuri taakka minulla on ja minä kannan sen, luki marttyyrinkruunussani.  Ja se kruunu loisti kirkkaasti ja kauas, kulutimme sen kiillottamiseen yhdessä lukuisia tunteja. Vihdoin meillä oli sen kanssa yhteinen harrastus, tuntuu kun vihdoin pääsimme asian kanssa eteenpäin. Aikansa kruunua ihasteltiin ja minua taputeltiin olalle, ymmärrettiin ja tuettiin. Jokainen mahdollinen piikki iskettiin lihaani ja minä kestin sen. Taakkani oli suuri ja halusin että se näkyi ja kuului kaikkialle. Minä olin marttyyrien kuningatar ja se minun ainoa valitsijani, palvelijani ja isäntäni.

Lopulta kuitenkin huomasin olevani sen kanssa yksin. Kukaan ei enää ihastellut loistavaa kruunuani joka oli alkanut saada katkeruuden uusia sävyjä eikä se enää loistanut kauas eikä kirkkaasti. Kukaan ei enää jaksanut kuulla minun ja sen kilpaa huutamista. Elämässä on muutakin, muut sanoivat meille kyllästyneinä ja me jäimme pettyneinä kahden, ilman kuulijoitamme, ihailijoitamme.

Nyt istun sen kanssa kahden sohvalla ja tuijotan vain eteenpäin. Se täyttää tilan välillä niin että en voi hengittää, mutta annan sen olla. Annan sen olla siinä ja viedä sen tarvitseman tilan. Olen alkanut odottaa meille uutta tulokasta, sen laskettu aika ei ole vielä tiedossa, mutta tiedän että sen syntymä tulee helpottamaan meidän oloamme. Tiedän että kun uusi tulokas on valmis syntymään, myös se muuttuu, pienenee ja  hiljenee. Ehkä se pikkuhiljaa alkaa jäämään kotiin eikä roiku minussa enää kokoaikaa. Uskallan jopa ajatella, että joskus se vielä muuttaa meiltä kokonaan pois.  Se on vielä liian iso ja äänekäs, eikä uuden tulokkaan aika ole vielä.. Tiedämme kuitenkin varmasti että se on tulossa, tiedämme jo sen nimenkin. Tulemme kutsumaan sitä nimellä Suru.


4.3 kirjuuttelu kurssilla käsiteltiin pelkoja. Siitä syntyi tämä teksti.

Maanantain melankoliaa

Toistaiseksi nimetön

Mustiin hunnutettu pää
  katsoo hiljaa pois vietävää
 .  elämää
 jota hänestä irti revitään
 ja miettii miten luopua vähästä
 jos antaisi edes hetkestä
 .  koko elämänsä
 .  .    yhdestä
 pirstaleisesta unelmasta
antamattomasta suudelmasta
 jossain muualla kuin mielensä
  kadotuksessa.

Minä

     Minua vie
 tolkuttoman voimakas halu
  moniin asioihin
turvallisesti ja tuskallisesti
     juuri niihin joita en voi saada.

Minusta on turha ottaa mittaa
matemaattiset säännöt
  eivät päde minussa
sisäinen laskinkin näyttää tyhjää
 vaikka kuinka painaisi resettiä.

Vintiltäni kuuluu ääniä
omia ja muiden
jos niihin uskaltaa tarttua
mennään yleensä kohti valoa.


Kirjuuttelukurssin ( Wanhat wiisaat) tehtävänä oli esitellä itsensä, inspiraationa seuraavat; sain kaksi esinettä pussista, mittanauhan ja laskimen, sekä kolme lauseen alkua, jotka olivat tolkuttoman voimakas halu, vintiltä kuuluu ääniä ja valoa elämään.