Novelli: Alikulkutunnelissa

Aikansa raivottuaan Niina istahtaa petonisille portaille otsa hiestä märkänä. Hetki sitten alikulkutunnelissa kaikui kiroaminen ja paukutus kun Niina purki pettymystään koko 15 vuotiaan uhmalla ja voimalla. Hän potki harmaata seinää, viskoi reppuaan portaisiin ja talloi repusta tippuneita koulukirjojaan. Vitun vitun vittu, hän hoki. Raivo oli pyrkinyt läpi kuin härkälauma eikä Niina ollut pystynyt pitämään sitä enää aisoissa. Hän pinnisteli, kunnes pääsi alikulkutunnelin kohdalle, mutta tyhjä käytävä kirvoitti kyyneleet silmiin ja päästi pahan olon valloilleen.

Hikipisarat otsallaan ja silmät punaisena kyynelistä Niina istuu portailla hengittäen syvään. Ei enää koskaan, hän miettii. Hän ei enää koskaan menisi kouluun! Hokema oli kuin lumous joka antoi voimaa raivosta väsyneelle vartalolle. Ei enää koskaan kouluun. 

Ala-asteella Niina vielä rakasti koulua. Hän rakasti oppimista, vaikeita tehtäviä ja koulukavereitaan. Hän oli ollut hyvä ja tunnollinen, jokaisen opettajan ja vanhemman toivelapsi. Nyt hän ymmärsi, että ala-asteella hän oli elänyt vaaleanpunaisessa unelmassaan josta hänet oli väkisin herätetty yläasteen koitteassa.

Kolme kokonaista vuotta hän oli kestänyt, suurimman osan ajasta niin kuin kuuluukin, hiljaa yksin illalla itkien. Tänään hän ei enää vain jaksanut. Nimittely ei ollut tehnyt niin kipeää, oikeastaan se oli hänestä käytetyt haukkumat olivat naurettavan huonoja. Rillipää, hikari, läski. Keksisivät edes jotain parempaa. Edes iskut kylkiin eivät tehneet niin kipeää vaikka niiden jättämät mustelmat estivät unohtamasta. 

Kaikista kipeimmältä olivat tuntuneet tutut ja turvalliset silmät muuten kasvottomassa kiusaajien joukossa.  Ensin hän ei ymmärtänyt näkemäänsä ja kun todellisuus valkeni, lävisti petetyksi tulemisen kipu koko vartalon.Yllätys oli ollut Niinalle niin suuri, ettei hän muistanut pitää suojustaan yllä. Ehkä hänen kasvoiltaan näkynyt ällistys oli lietsonut kiusaajat ylittämään itsensä, olemaan kuin herhiläiset  Niinan kimpussa. Vaikka ympärillä ollut rinki alkoi töniä Niinaa, pystyi hän vain tuijottaa tuttuja silmiä. Ensin niistä loisti ylimielisyys ja mitä kauemmin Niina tuijotti, alkoi niistä paistamaan syyllisyys ja pelko. Suu oli koko ajan hiljaa. Sitten silmät katosivat. Mutta raja oli ylitetty ja kumpikin tiesi sen. Joko olet ringissä tai sen sisällä.

Kun kiusaajat saivat tarpeekseen ja Niina kyyhötti maassa odottaen, että kaikki heistä olivat kadonneet näköpiiristä. Hän keräsi itseään kasaan jokaisen hengenvedon myötä ja kun rohkeutta oli tarpeeksi, hän sieppasi reppunsa ja juoksi alikulkutunnellille. Se oli tyhjä, onneksi!

Edessä rappusilla olivat repusta tippuneet kirjat, kumit ja vihot, joita Niina alkaa vähitellen kerätä kokoon. Hän ei enää pystyisi menenään kouluun, ei enään kun sielä ei ollut edes yhtä ihmistä, kuka olisi hänen puolellaan.  Sitä yhtä ihmistä, jonka voimin hän oli jaksanut kaikki kolme vuotta. Tämä oli liikaa.

Kun naapurin vanhempi rouva saapui allasjumpastaan alikulkutunnellin, hän näki edessään nuoren tytön, joka kulki katse alaspäin luotuna,  hartiat lytyssä ja likainen, kärsinyt reppu selässään eteenpäin laahustaen. Nykyajan nuoret, niin huonoryhtisiä ja sotkuisia, mietti naapurin rouva kipittäessään alas betoniportaita. 

Ehkä tämä vielä kasvaa. Kirjoitteassa se olisi halunnut kasvaa ja kasvaa, mutta pinnistin sen näin lyhyeen. Ehkä vähän tynkä, ehkä ei. Oikeastaan tästä taitaa lähteä lumipallo!