Tämän kerran

Älä koskaan sano
vain tämän kerran
 yhtenä
   viipyvänä hetkenä
kun huokaat
    ilman painoa
joka kipristää
    varpaissa asti
vaativien pimenevien
silmien alla
  älä koskaan sano
    vain tämän kerran.

Varis

Se katsoo tummilla silmillään
hautausmaalla seisovaa pientä joukkoa
eikä yleensä sitä kukaan halua
laulamaan rohtuneella äänellään lähelleen
 mutta täälä
se saa olla rauhassa
.
Lintu surupuvussa, surun lintu
  eikä sitä kukaan kaipaa
kuten ei suruakaan.

Haudalla ihmisillä on mielessä
muutakin kuin sen rohtuneena kaikuva laulu
tai ehkä sen ääni sointuu
 niiden sieluista tuleviin äänettömiin huutoihin
 sillä täälä kaiken keskellä
varislintukin saa rauhassa
itkeä omaa suruaan.

Maanantain tummien pilvien alla.

Joku

Joku kerran kulki tästä
esti minuakin
eteenpäin menemästä
 silloin hetken aikaa
   elimme yhteistä taikaa
toisilta piilossa
  yhden yön tarinassa
 aamu sen meiltä riisti
koko tapahtuman kiisti
  kun joku sängyn ohi kulki
ja oven perässään sulki.

Runotorstai haaste 196. joku 

Rieha

Hillittöminä hihitellään
   rienattuina riemusta
naurun nuorassa
  kireässä köydessä
ilon onkalossa
  omassa maailmassa
läpikuultavassa
 alastomassa ruumissa
 kahden ihmisen polkassa
  meidän omassa onnelassa
valoisassa vankilassa
 rikottujen  riehassa.

 Runotorstai haaste 195: Rieha

Jo ajatuksesta

Mikä ihme saa sinut taas nauramaan
  kun istun lauteilla vieressäsi
   märkänä ja kuumana
 ja yritän olla se oikea
kutittamaan kolojasi
oikeassa järjestyksessä
   kun kieputat hiuksiasi
  sormiesi välissä
etkä suostu näkemään
 kuinka valun saunan lattialle
    jo ajatuksesta.

Ihan tavallinen tyttö

No nyt se syntyi
joulukuun jousimies
luovaksi lapseksi suotu
pieneksi boheemiksi luotu

samalla kun
    suurissa suissaan
      supattivat sukulaiset
mitä ihmettä siitä ikinä tulee
ja pian
     äitikin lastaan suree

niinpä kasvoi neitonen
kiltisti kannatellen
odotuksien osat
    orjantappurana otsallaan
luovuuden luopioksi
tavalliseksi tallaajaksi

kun ahdistui ajatuksesta
oudoista odotuksista
luvasta lentää ilmoissa
  satujen maailmoissa
    rajattomana rajoilla
    omissa ajatuksissaan samoilla
ihan tavallisena tyttönä.

Runotorstai haaste nro 194

Oudoilla ovilla

Oudot ovet
 ovelasti edessäni
kaikki avoinna
avarina, antoisina
huutelevat uumeniinsa
valitsemaan, valloittamaan
kun minä
    selkä seinässä
     suljettua ovea
      kädet puristaen
       silmät supussa
         jalat jarruttaen
en kyllä liiku!

Haasteen sanapari on laina Laila Hirvisaaren romaanin nimestä, eli Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (Otava 1983; julkaistu kirjailijanimellä Laila Hietamies).

Runotorstai haaste nro. 193

Kohtalona

Jos kerta toisensa jälkeen
annat minun koskettaa
          kylmiä huuliasi
    laittaa allesi
kylmät jalkani
etkä edes irvistä vilusta
   niin kuka enää kehtaakaan
epäillä meitä
   tässä talvessa
        toisiinsa kiinni jäätyneitä.

Mitä mitä

Mitä mitä
ja mistä minne
kysyy nainen synnytysosastolla
ilman mahaa, ilman vauvaa
kuka, koska
minne tästä
ihmettelee ja
pistää tyynyn mahaksi
taputtelee sitä ja hymisee
pian se pullahtaa
pian se pullahtaa
ja unohtaa hetkeksi
munasolunsa
ja miehen laiskat siittiöt.

Novelli: Alikulkutunnelissa

Aikansa raivottuaan Niina istahtaa petonisille portaille otsa hiestä märkänä. Hetki sitten alikulkutunnelissa kaikui kiroaminen ja paukutus kun Niina purki pettymystään koko 15 vuotiaan uhmalla ja voimalla. Hän potki harmaata seinää, viskoi reppuaan portaisiin ja talloi repusta tippuneita koulukirjojaan. Vitun vitun vittu, hän hoki. Raivo oli pyrkinyt läpi kuin härkälauma eikä Niina ollut pystynyt pitämään sitä enää aisoissa. Hän pinnisteli, kunnes pääsi alikulkutunnelin kohdalle, mutta tyhjä käytävä kirvoitti kyyneleet silmiin ja päästi pahan olon valloilleen.

Hikipisarat otsallaan ja silmät punaisena kyynelistä Niina istuu portailla hengittäen syvään. Ei enää koskaan, hän miettii. Hän ei enää koskaan menisi kouluun! Hokema oli kuin lumous joka antoi voimaa raivosta väsyneelle vartalolle. Ei enää koskaan kouluun. 

Ala-asteella Niina vielä rakasti koulua. Hän rakasti oppimista, vaikeita tehtäviä ja koulukavereitaan. Hän oli ollut hyvä ja tunnollinen, jokaisen opettajan ja vanhemman toivelapsi. Nyt hän ymmärsi, että ala-asteella hän oli elänyt vaaleanpunaisessa unelmassaan josta hänet oli väkisin herätetty yläasteen koitteassa.

Kolme kokonaista vuotta hän oli kestänyt, suurimman osan ajasta niin kuin kuuluukin, hiljaa yksin illalla itkien. Tänään hän ei enää vain jaksanut. Nimittely ei ollut tehnyt niin kipeää, oikeastaan se oli hänestä käytetyt haukkumat olivat naurettavan huonoja. Rillipää, hikari, läski. Keksisivät edes jotain parempaa. Edes iskut kylkiin eivät tehneet niin kipeää vaikka niiden jättämät mustelmat estivät unohtamasta. 

Kaikista kipeimmältä olivat tuntuneet tutut ja turvalliset silmät muuten kasvottomassa kiusaajien joukossa.  Ensin hän ei ymmärtänyt näkemäänsä ja kun todellisuus valkeni, lävisti petetyksi tulemisen kipu koko vartalon.Yllätys oli ollut Niinalle niin suuri, ettei hän muistanut pitää suojustaan yllä. Ehkä hänen kasvoiltaan näkynyt ällistys oli lietsonut kiusaajat ylittämään itsensä, olemaan kuin herhiläiset  Niinan kimpussa. Vaikka ympärillä ollut rinki alkoi töniä Niinaa, pystyi hän vain tuijottaa tuttuja silmiä. Ensin niistä loisti ylimielisyys ja mitä kauemmin Niina tuijotti, alkoi niistä paistamaan syyllisyys ja pelko. Suu oli koko ajan hiljaa. Sitten silmät katosivat. Mutta raja oli ylitetty ja kumpikin tiesi sen. Joko olet ringissä tai sen sisällä.

Kun kiusaajat saivat tarpeekseen ja Niina kyyhötti maassa odottaen, että kaikki heistä olivat kadonneet näköpiiristä. Hän keräsi itseään kasaan jokaisen hengenvedon myötä ja kun rohkeutta oli tarpeeksi, hän sieppasi reppunsa ja juoksi alikulkutunnellille. Se oli tyhjä, onneksi!

Edessä rappusilla olivat repusta tippuneet kirjat, kumit ja vihot, joita Niina alkaa vähitellen kerätä kokoon. Hän ei enää pystyisi menenään kouluun, ei enään kun sielä ei ollut edes yhtä ihmistä, kuka olisi hänen puolellaan.  Sitä yhtä ihmistä, jonka voimin hän oli jaksanut kaikki kolme vuotta. Tämä oli liikaa.

Kun naapurin vanhempi rouva saapui allasjumpastaan alikulkutunnellin, hän näki edessään nuoren tytön, joka kulki katse alaspäin luotuna,  hartiat lytyssä ja likainen, kärsinyt reppu selässään eteenpäin laahustaen. Nykyajan nuoret, niin huonoryhtisiä ja sotkuisia, mietti naapurin rouva kipittäessään alas betoniportaita. 

Ehkä tämä vielä kasvaa. Kirjoitteassa se olisi halunnut kasvaa ja kasvaa, mutta pinnistin sen näin lyhyeen. Ehkä vähän tynkä, ehkä ei. Oikeastaan tästä taitaa lähteä lumipallo!