Se syntyi meille noin kaksi vuotta sitten ja oli oikein odotettu ja toivottu. Luulin pitkään, ettei sitä tule koskaan, tosin nyt tyytyisin siihen vaihtoehtoon mielelläni. Ensihetket sen kanssa olivat aurinkoisia, täynnä tulevaisuuden suunnitelmia, toivoa ja tietenkin toimeenpanoa, meidän kahden yhteisiä hetkiä, sitä se varsinkin oli. Me, parisuhteemme, voi paremmen kuin koskaan.
Se ei kuitenkaan ymmärtänyt vaihtaa muotoaan, se ei ymmärtänyt että sen pitää muuttua, jatkaa eteenpäin. Se vain paisui paisumistaan. Se alkoi roikkua minun mukanani joka paikassa, niin että sen näkivät jo kaikki muutkin. Aluksi yritin piilotella sitä, mutta se kasvoi ja ruokki itse itseään, eikä suostunut pienenemään tai hiljenemään. Hiljenemään, voi kuinka toivonkaan sitä nykyään, sen hiljenemistä.
Sen kaunis pieni kuiskaus oli aluksi ihaninta ääntä mitä saatoin kuulla, se hiveli sävelillään korviani ja sai minut lähes leijailemaan ilmassa. Sitten ääni muuttui, se muuttui vaativammaksi, se voimistui, siitä tuli kovempi ja epätoivoisempi. Epätoivo. Epätoivo viritti sen niin katkeralle taajuudelle että se meinasi rikkoa minut. Sen huutaessa itseään ilmoille se peitti välillä alleen kaiken muun. Nyt se kiljuu, huutaa ja roikkuu minussa kiinni olematta hetkeääkään hiljaa. Kuinka kaipaankaan aikaa ennen kuin kuulin edes sen kiuskauksen.
Nyt se asuu meillä pysyvästi, kulkee mukanani kaikkialle, käy töissä minun kanssani, nukkuu vierelläni, meidän kahden välissä ja kyläilee kavereillani kutsumattomana vieraana. Alkuun se jäi kotiin kun olin tarpeeksi päättäväinen sitä kohtaan, mutta nyt se on niin kasvanut minuun kiinni, että en pääse siitä irti. Se on paisunut sellaisiin mittoihin, etten välillä pysty näkemään mitään muuta. En, vaikka laittaisin silmät visusti kiinni, se on siinä ja täyttää kaiken
Yritin aikani tosissani häätää sitä pois. Yritin estää sitä kasvamasta, olemaan olemasta, vähättelin sitä ja sulloin sen pois näkyviltä. Yritin haudata sen kokonaan, kieltää sellaisen olemassa olon kokonaan. Se ei kuitenkaan toiminut, se löysi uskollisen palvelijan tavoin luoksen aina uudestaan, ollen jokaisella kerralla vain innokkaampi ja äänekkäämpi.
Siitä seurasi toimeliaisuus. Koska se ei suostunut häviämään hyvällä, hypin vaikka päälläni jotta se muuttaisi edes muotoaan. Jos se kiljui minulle, kiljuin sen mukana vielä kovempaa, itselleni tietenkin.Yhdessä huusimme asiamme julki kaikille, tutuille ja tuntemattomille. Ravasin sen kanssa asiantuntijalta toiselle saadakseni asian muuttumaan. Astuin sen kanssa ylpeästi kaapista, puristin sen kättä oikein lujasti ja yhdessä rinta rottingilla kuulutimme asian koko maailmalle!
Ylpeänä esitin vahvaa ja julistin, että tämä on haaste ja minä kyllä kestän sen, selviän siitä! Katsokaa kuinka suuri taakka minulla on ja minä kannan sen, luki marttyyrinkruunussani. Ja se kruunu loisti kirkkaasti ja kauas, kulutimme sen kiillottamiseen yhdessä lukuisia tunteja. Vihdoin meillä oli sen kanssa yhteinen harrastus, tuntuu kun vihdoin pääsimme asian kanssa eteenpäin. Aikansa kruunua ihasteltiin ja minua taputeltiin olalle, ymmärrettiin ja tuettiin. Jokainen mahdollinen piikki iskettiin lihaani ja minä kestin sen. Taakkani oli suuri ja halusin että se näkyi ja kuului kaikkialle. Minä olin marttyyrien kuningatar ja se minun ainoa valitsijani, palvelijani ja isäntäni.
Lopulta kuitenkin huomasin olevani sen kanssa yksin. Kukaan ei enää ihastellut loistavaa kruunuani joka oli alkanut saada katkeruuden uusia sävyjä eikä se enää loistanut kauas eikä kirkkaasti. Kukaan ei enää jaksanut kuulla minun ja sen kilpaa huutamista. Elämässä on muutakin, muut sanoivat meille kyllästyneinä ja me jäimme pettyneinä kahden, ilman kuulijoitamme, ihailijoitamme.
Nyt istun sen kanssa kahden sohvalla ja tuijotan vain eteenpäin. Se täyttää tilan välillä niin että en voi hengittää, mutta annan sen olla. Annan sen olla siinä ja viedä sen tarvitseman tilan. Olen alkanut odottaa meille uutta tulokasta, sen laskettu aika ei ole vielä tiedossa, mutta tiedän että sen syntymä tulee helpottamaan meidän oloamme. Tiedän että kun uusi tulokas on valmis syntymään, myös se muuttuu, pienenee ja hiljenee. Ehkä se pikkuhiljaa alkaa jäämään kotiin eikä roiku minussa enää kokoaikaa. Uskallan jopa ajatella, että joskus se vielä muuttaa meiltä kokonaan pois. Se on vielä liian iso ja äänekäs, eikä uuden tulokkaan aika ole vielä.. Tiedämme kuitenkin varmasti että se on tulossa, tiedämme jo sen nimenkin. Tulemme kutsumaan sitä nimellä Suru.
4.3 kirjuuttelu kurssilla käsiteltiin pelkoja. Siitä syntyi tämä teksti.
